Perinnebiotoopeilla torjutaan tehokkaasti luontokatoa
Heimo Tuomarla
Kirjoitus perustuu Sääksmäki-lehdessä 2023 julkaistuun artikkeliin
Ihminen ja kotieläimet yhteistyössä
Perinnebiotoopit ovat vanhoja luonnonlaitumia: niittyjä, ketoja, hakamaita ja metsälaitumia. Nykyisin niiden määrä on enää alle sadasosa 1900-luvun alun pinta-alasta.
Vanhoja luonnonlaitumia kutsutaan nykyään perinnebiotoopeiksi. Tunnusomaista aidoille perinnebiotoopeille on, että niillä on pitkä laidunnushistoria, niitä ei ole koskaan kynnetty eikä muokattu, niille ei ole levitetty väkilannoitteita eikä kemiallisia torjunta-aineita.
Erikoistuminen köyhdytti luontoa
Vaatimukset maatalouden tuottavuuden kohottamiseksi johtivat 1900-luvulla tuotannon rationalisointiin ja erikoistumiseen. Maatalouden tehostumisen myötä luonnonlaitumia alettiin raivata ja hyväpohjaisia metsämaita alettiin kasketa pelloiksi.
Kun aiemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus olivat olleet tärkeimmät arvot, sotien jälkeen vanhat luonnonlaitumet saivat väistyä viljeltyjen nurmien tieltä. Nämä tuottivat paljon enemmän rehumassaa, mutta niillä oli yleensä vain 2-4 ihmisen kylvämää heinäkasvia.
Opittiin soveltamaan viljelykiertoa, jotta samaa kasvia ei kasvatettu monia vuosia peräkkäin samassa pellossa. Siitä huolimatta eläinten rehuksi päätyvien kasvien valikoima supistui rajusti ja suuren rehumassan oheen oli opittava antamaan lisäravinteita, kivennäisiä, vitamiineja ja lopulta myös antibiootteja ja lukuisia muita lääkkeitä.
Karjataloudessa laiduntaminen kävi yhä harvinaisemmaksi ja karjasuojat kasvoivat suuremmiksi. Kun vielä 1960-luvulla melkein joka talossa oli useita eri eläinlajeja, talousneuvojat kannustivat erikoistumaan niin, että kukin tila kasvattaa vain yhtä eläinlajia.
Luonnon monimuotoisuus oli liki tuntematon käsite aina 1990-luvulle saakka.
EU-aika – uusi ymmärrys
Suomen liittyminen EU:n jäseneksi 1995 toi maatalouspolitiikkaankin aivan uuden kokonaisuuden. Parhaimmin säilyneitä luonnonlaitumia alettiin inventoida ja niiden hoitoon sitoutuville tiloille alettiin maksaa maiseman ja luonnon hoidosta tukea. Perinnebiotooppien hoito oli vaativin toimenpide, jolle asetettiin myös tarkimmat vaatimukset. Järjestelmän byrokraattisuus on kuitenkin pelottanut: 2000-luvulla hoitosopimuksien piirissä oleva pinta-ala on ollut 20 000 ja 30 000 hehtaarin välimailla. Ruotsissa vastaava luku on ollut puolen miljoonan hehtaarin tietämillä.
Pääasiallinen vaatimus perinnebiotooppien hoidolle on, että ne ovat laidunnettuja niin, että alkuperäinen, suurelta osin jo uhanalaistunut kasvillisuus niillä säilyy eikä tukehdu rehevämpien kasvien alle. Liian kova laiduntamispaine ei liioin ole hyväksyttävää. Ihmisvoimin ja koneilla tapahtuva niitto voi myös täydentää ja ajoittain korvatakin laiduntamista. Pensaiden kasvu on pidettävä kurissa, puustoisilla biotoopeilla liikaa puustoa on harvennettava, jotta kasvit saavat sopivasti valoa.
Mammuttiarokin oli perinnebiotooppi
Perinnebiotooppien merkitys luonnon monimuotoisuudelle on ymmärretty vähitellen.
Yksi ravisteleva herätys tuli ykkösrivin kasviasiantuntijoihin kuuluvan FT Seppo Vuokon artikkelista ”Miksi niittyjä pitäisi suojella?”(Suomen Luonto 6/2002). Jääkausi päättyi noin 10 000 vuotta sitten ja sitä seurasi mammuttiaroksi kutsuttu vaihe: aroilla vaelsi jääkaudella ja vielä sen jälkeen valtaisina laumoina suuria kasvinsyöjänisäkkäitä – biisoneita, alkuhärkiä, jättihirviä, peuroja, mammutteja, sarvikuonoja, hevosia ja kameleita, siis villejä laiduntajia. Ihmisen harjoittama metsästys ja uusimpien arvioiden mukaan myös ilmaston lämpeneminen tuhosi tämän megafaunan ja metsä valtasi entisen aron tuhansiksi vuosiksi.
Ihminen toi noin 4000 vuotta sitten mukanaan laiduntavat kotieläimet ja on niiden avulla luonut uudelleen mammuttiaron kaltaisen ympäristön. Niityt ja metsälaitumet kotieläinten rehun lähteenä ovat kukoistaneet 1800-luvun lopulle asti, mutta 1900-luvulla maatalouden rationalisointi on hävittänyt yli 99 prosenttia silloisista niityistä.
Pohjoisen luonnon aarreaitta
Maailman mitassa monimuotoisuuden aarreaittana pidetään yleisesti tropiikin sademetsiä etenkin siksi, että niiden pinta-ala ja eliöiden määrä on suuri. Uusi näkökulma tulee Ruotsista: Dagens Nyheterin artikkelin(8.1.2024) mukaan kasviekologian professori Ove Eriksson on laskenut, että pohjoismaiden luonnonlaitumilla lajien kirjo neliömetriä kohti on suurempi kuin tropiikin sademetsissä.
Tietysti tässäkin tapauksessa mittakaavaero on suuri: sademetsiä on paljon enemmän kuin luonnonlaitumia.
Luontokato, ilmastonmuutos ja pyhä byrokratia
Monet biologit ennustavat, että luontokato aiheuttaa maapallon elämälle vielä isommat vahingot kuin ilmastonmuutos. Ilmeisesti nämä kaksi ilmiötä etenevät yhtä jalkaa. Hetken on näyttänyt siltä, että viljelijöiden keskuudessa viriää kiinnostus paitsi metsien ja peltojen hiilensidontaan, myös luontokadon torjuntaan. Perinnebiotoopeissa meillä on kansallinen aarre, jonka hoito on pitkälti talonpoikien kiinnostuksen ja jaksamisen varassa. Suurta hämmennystä on 2020-luvulla herättänyt perinnebiotooppien sopimusehtojen uusi tulkinta, jonka nojalla mm metsälaitumia tai osia niistä voidaan poistaa tukien piiristä.
Keskustella voi esimerkiksi siitä, voidaanko louhikkoisia alueita laskea mukaan metsälaitumiin. Joitakin perusvaatimuksia olisi syytä tarkistaa, kun pääperiaatteena pidetään kuitenkin luonnonlaitumien ennallistamista. Niiden tulisi olla mahdollisimman lähellä sitä vanhakantaisen maatalouden tilaa, joka on nämä alueet luonutkin.
Ennen joka talossa on ollut monia eri eläinlajeja ja laiduntamiskäytännöt olivat hyvin moninaisia. Nuori karja ja muuten joutilaat eläimet vietiin usein kauimmaisille metsälaitumille, missä ne saivat olla koko kesän. Työhevoset ja lypsylehmät jätettiin tilakeskusta lähimmille laitumille, etenkin hakamaille, joilta ne voitiin nopeasti noutaa töihin tai lypsylle.
Nämä lähilaitumet myös kuluivat nopeasti niin, että paikoin ei jäänyt vihreää kasvustoa lainkaan, oli vain paljas maa.
Maan alla kuhisee
Monimuotoisuuden tutkijat, kuten hyönteistutkijat muistuttavat, että lajien kirjosta usein suurin osa on maan pinnan alla. Siellä piilee miljardien ja taas miljardien pieneliöiden, hyönteisten, sienten, rihmastojen ynnä muiden eliöiden ekosysteemi, ”maanalainen karja”. Maaperästä alkavat koko luomakunnan keskeiset ravintoketjut, joissa isommat syövät pienempiään ja iso osa näistä ketjuista päätyy myös ihmisen lautaselle. Eläinten laitumelle jättämä lanta rikastuttaa maaperän eliömaailmaa ja ylläpitää esimerkiksi lantakuoriaisten monenkirjavaa joukkoa.
Pyhä pillerinpyörittäjä
Tropiikissa lantakuoriaisten ratkaiseva rooli on ymmärretty varhain, mutta se pätee pohjoisessakin. Eläimiä on alkujaan pidetty enemmän niiden tuottaman lannan kuin niistä saatavien elintarvikkeiden vuoksi. Lehmän tai kamelin lanta saa tuoreeltaan kimppuunsa kokonaisen sittiäisten armeijan, joka hetkessä käärii lannasta ja karikkeista kuivia palloja, ja pyörittelee ne takajaloillaan maanalaisiin pesiin. Lanta ei jää sateiden huuhdeltavaksi eikä valu vesistöihin. Vanha sanonta kuuluu, että ”ilman lantakuoriaisia maailma olisi ajat sitten hukkunut paskaan”. Esimerkiksi Egyptissä niiden arvo on ymmärretty varhain – lantakuoriainen on saanut mainesanan ”Pyhä pillerinpyörittäjä”.
Monimuotoisuutta ajateltava laajasti
Luontokadon torjunnassa pitäisi nyt ravistella vallalla olevia ajatustottumuksia radikaalisti. Perinnebiotoopin tunnusmerkistöksi niin avoimilla kuin puustoisilla luonnonlaitumilla pitäisi riittää, että laiduntamisen jäljet ovat selvästi näkyvissä. Ei haittaa vaikka pieni osa, etenkin puustoisista laitumista, olisi kulunut paljaaksi. Puut suojaavat maan pintaa sateiden piiskaukselta. Kunhan sinne säännöllisesti ja kohtuullisessa määrin tulee eläinten lantaa, lantakuoriaisten kannat kasvavat ja pitävät huolen siitä, että lantaa ei kerry ongelmaksi saakka. Valvonnalle laiduntamisen merkkien tunnistaminen olisi todennäköisesti paljon helpompaa kuin satojen kasvien erittely eri kasvupaikoilla.
Toivoa sopii, että nykyinen kapea-alainen perinnebiotoopin määritelmä ja tukien valvontaan liittyvä byrokratia ei kokonaan pysäytä talonpoikien orastavaa innostusta hallussaan olevien perinnemaisemien hoitoon.
Perinnebiotoopit pähkinänkuoressa
- Perinnebiotoobit ovat vanhoja luonnonlaitumia: niittyjä, ketoja, hakamaita, metsälaitumia.
- Ne ovat syntyneet ihmisen ja karjan yhteistyönä pitkän ajan saatossa. Suomessa 1800-luvun lopulle olivat karjan rehun merkittävin lähde.
- Sadan vuoden takaisesta pinta-alasta on jäljellä noin yksi prosentti.
- Edustavat monimuotoisuuden huippua.
- Luontotyyppien punaisen kirjan
(2018) mukaan perinnebiotoopit kauttaaltaan äärimmäisen uhanalaisia - Nykyisin EU:n maataloustuissa mahdollisuus hoitokorvauksiin, joista päätetään kansallisesti. Päävaatimuksena on laiduntaminen, jota voi täydentää niitoilla. Puustoiset alueet tulee raivata ja harventaa.
- Hoitosopimusten piirissä on 25 000–30 000 hehtaaria.