Hiiliviljelyn vaikea taito
JUHA KUISMA
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
Oli valistuneita kokeilijoita, luomuhenkisiä pitkän tien kulkijoita ja tavanomaisen viljelyn edustajia, joiden pelloista humus oli käynyt vähiin.
BSAG:n hiilihankkeessa tapahtui ihan alussa harmillinen laskuvirhe, jonka mukaan peltojen hiilivarasto olisi ollut tapissa, eikä sitä pystyisi kartuttamaan. Tämä motivaatiota alentanut laskuvirhe havaittiin vasta myöhemmin eikä sitä ole saatu esimerkiksi tiedotuksen keinoin korjattua.
Miten pellon hiilivarasto karttuu?
Pitää syntyä orgaanista ainesta, joka hajoaa maassa 40–60 cm syvyydessä: siis kasvattaa tehokkaasti syväjuurisia, ainakin 60 cm asti juurensa ulottavia kasveja. Juurten mukana tuohon kerrokseen pääsee hajottajaeliöitä, pieneliöstöä, mikrobeja jotka ovat juuri tuota hiiltä. Loppu viimeksi maaperän hiilivarasto on mikrobien tuottama asia. Samalla tavalla maaperän kuohkeus, sen mururakenne, on biologinen eikä kemiallinen asia. Pellossa pitää siis olla runsaasti maatuvaa orgaanista jätettä.
Yksi, hyvinkin tunnettu keino hiilensitomiseksi on käyttää satokasvin alla kerääjäkasveja: esimerkiksi raiheinää, valkoapilaa ja persianapilaa. Monilajinen peitteisyys vähentää myös vesistöpäästöjä.
Mutta pelkkä kyntämättömyys eli suorakylvö on kaksipiippuinen asia: juolavehnän ja muun kasvuston torjuntaan käytetty glyfosaatti on ankara aine, joka tappaa myös pieneliöstöä. Ylipäätään kaikki ne n.s. kasvinsuojeluaineet, joiden takia viljelijä joutuu käyttämään suojavarusteita, ovat maaperän pieneliöstölle haitaksi. Yhtä lailla peltoon levitetty raaka lietelanta on shokki pieneliöstölle. Fiksu maanviljely menee siis tosi vaikeaksi taiteen lajiksi.
BSAG:n tutkimushankkeen tuloksista muuan hätkähdyttää: onnistunut, hyvätuottoinen, syvälle juurensa ulottava viljakasvusto on parempi hiilensitoja kuin huono nurmi!
Kestävintä laiduntamista on adaptiivinen rotaatiolaidunnus, mikä tarkoittaa että tilalla on lukuisia laidunlohkoja ja laitumen vaihtoa jopa yhden päivän tai puolen päivän välein. Niksinä on, ettei laidunta ylilaidunneta liian lyhyeksi. Kun ruohostolla on vihreää pintaa, elpyy se nopeasti laidunnuksen jälkeen ja koko vuoden kasvu pysyy hyvänä. Tällä laidunnustekniikalla kasvukausi on kaksi kuukautta perinteistä pitempi, mikä tarkoittaa pienempää talviheinän tarvetta ja vähempää lannan ajoa.
Kun karja syö ruohoa, se jättää maahan lantaläjiä, makuupaikoilleen karvaa ja talia, ja nyhdettyyn ruohoon kuolaa. Kaikki ovat maaperän kannalta mikrobi-istutteita. Ovatpa asiaa perehtyneet sitä mieltä, että nautaeläimen nykäisevä nyhtöliike liikahduttaa sen verran ruohoa tai heinää, että kasvin juuripinnoille syntyy uutta tilaa mikrobeille. Yllättäviä näkökulmia nämäkin.
Kertomani havainnot perustuvat Kaunis Maa ry:n kesäretkellä Urjalassa käytyihin keskusteluihin.